Forgotten, Not Forsaken? Or The Other Way Round...

[darnaguen]

Pyöri taas tuossa kotiin kävellessäni mielessä kaikkea syvällistä ja muka-syvällistä josta olisin kovasti halunnut kirjoittaa tänne, mutta nyt kun yritän, se ei kuitenkaan onnistu.

Ainakin pohdin sitä, miksi aina kun olen tuon jengin kanssa jossain viettämässä aikaa päädyn jossakin vaiheessa iltaa angstailemaan ja/tai itkeskelemään. Se on aika perseestä, sillä haluaisin voida kontrolloida omia tunteitani edes jonkin verran enkä myöskään halua antaa itsestäni kuvaa huomionkipeänä draamakuningattarena tyyliin: "Katsokaa-nyt-kun-istun-täällä-nurkassa-tosi-angstisena-buhuu-mitäpä-minusta-taidan-mennä-kotiin-viiltelemään-ranteitani-juustohöylällä".
Argh.

Joskus olisi oikeasti vain helpompaa olla tuntematta mitään.
Sekin helpottaisi jos tuntisin vain ne omat tunteeni enkä muiden tunteita siihen lisäksi.
Kun ne omatkin ovat yleensä tarpeeksi sekavia...

Ja sitten ne ihmettelivät tänäänkin miksi eristäydyn neljän seinän sisälle enkä harrasta sosiaalista elämää.
Oh well. Ehkä olisi joskus ihan terveellistäkin puhua jonkun kanssa, ihan kasvokkain.
Esim. Valtsun kanssa jutteleminen oli tosi mukavaa tänään (tai siis eilen).
Asioiden hautominen oman päänsä sisällä ajaa lopulta vain hulluksi, eikä tännekään voi ihan kaikkea vuodattaa. Tai voisi kai, mutta sillä voisi olla seurauksia. Kai.
Äh.

Niin angstiselta ja huomionkipeältä etc. kuin se kuulostaakin, haluaisin nyt oikeasti vain käpertyä kokoon jonnekin pimeään, turvalliseen paikkaan ja itkeä. Ja nukahtaa. Ja unohtaa kaiken ja unohtua.
Eivätkä asiani edes loppujen lopuksi ole niin pahasti. Mikä taas aiheuttaa huonoa omaatuntoa.
Yeah... Siunattua Beltanea, lapset.