Edellisessä merkinnässä purin pre-game ahdistusta juurikin tämän pelin tiimoilta, mutta sain sen onneksi aisoihin ja olin lopulta jopa ihan tyytyväinen proppeihini (joskin toinen pitkähihainen ja toiset sukat olisivat märässä kevättalven maastossa olleet hyvä ajatus).
- Hahmoni oli hyvä hahmo, vaikkakin hiukan accidental typecast: kovapintainen, kunniallinen naissoturi (ilmeisesti ollaan viime aikoina siirrytty puunhalaajahipeistä tähän) jolla oli sisäisiä motivaatioristiriitoja ja vähän oma polku hukassa.
Kampanjan luonteen (tietyt arkkityypit/"jumaluudet" syntyvät aina uudelleen ja sotkeentuvat toistensa kohtaloihin) vuoksi kuitenkin tunsin ei-kampanjahahmon pelaajana oloni melko lailla statistiksi sekä hahmona että pelaajana kun toiminta alkoi toden teolla ja arkkityypit alkoivat tunnistaa toistensa inkarnaatioita. Ryhmääni kuului minun ja kahden palvelijahahmon lisäksi arkkityypeistä käsittääkseni Valta, Valo ja Tieto, joten hahmo oli hiukan pallo hukassa kun nämä alkoivat huidella ympäriinsä tekemässä hahmoni näkökulmasta käsittämättömiä asioita etenkin kun kukaan ei kertonut tälle mitä hittoa on tekeillä.
Vaikka tällä kertaa toisin kuin yleensä en jäänytkään katumaan moniakaan asioita joita olisin halunnut tehdä toisin pelin aikana (olin itse asiassa mielestäni hyvinkin uskollinen hahmon luonteelle, tavoitteille, näkemyksille ja motiiveille - ainoastaan se hiukan jäi kaihertamaan ettei harras mitralaiseni mennyt jututtamaan papistoa), sen sijaan hahmon pelinjälkeinen kohtalo ei ole jäänyt kaihertamaan mieltä tällä tavalla pitkiin aikoihin. I want to believe in a happy ending!
Tajusin myös, että omassa elämässäni on tarpeeksi draamaa, angstia ja ahdistusta jotta haluaisin kokea sitä isoja annoksia myös todellisuuspakoisessa harrastuksessani. Seuraavaksi olisi kiva saada jotain Caleionin Triancen kaltaista - peruspositiivista ja iloista hahmoa jolla ei ole suurempia synkkiä salaisuuksia tai karmeaa taustaa tai mitään sellaista.
- Osin edellämainituista syistä tunsin ei mitenkään yllättäen oloni myös enemmään kuin hiukkasen ulkopuoliseksi pregameilla ja etenkin aftereilla kun en voinut oikein purkaa peliä kenenkään kanssa kun tuntui ettei hahmoni tekemisillä tai tekemättä jättämisillä ollut minkään valtakunnan merkitystä minkään kannalta. Olisin esim. ehkä halunnut puida vastapelaajan kanssa hahmojen suhteen tulevaisuutta, mutta se tuntui jotenkin tyhmältä ja turhalta (mitäpä jumalten kuninkaan inkarnaatio tavallisessa kerransyntyvässä kuolevaisessa näkisikään pidemmän päälle jne.).
Lisäksi huomasin taas tulevani enimmäkseen paremmin juttuun miesten kuin naisten kanssa. Miehet keskimäärin ovat vaan niin paljon... noh, helpompia. Helpompia lukea ja ennakoida ja sanovat yleensä suoraan mitä ajattelevat. En nyt tarkoita sanoa että kaikki naiset ovat koko ajan hankalia stereotypiakimppuja jotka eivät ikinä sano mitä oikeasti ajattelevat tai mitään sellaista, nyt vain kun olen oppinut ymmärtämään paremmin todennäköisiä Asperger -ominaisuuksiani (seriously, selittäisi NIIN paljon, mutta siitä lisää myöhemmin), olen tajunnut että suuri osa sosiaalisesta ahdistuksestani johtuu siitä, että saan ihmisistä niin ristiriitaisia signaaleita että "ylikuormitun" yrittäessäni hahmottaa kokonaiskuvaa (kehonkieli/henkilöstä huokuva yleisfiilis ei ollenkaan vastaa sitä mitä suusta tulee = major confusion, etenkin kun sosiaaliset normit edellyttävät etten kyseenalaista sanoja tai lähde muuten kaivelemaan totuutta esille). Ja ikävä sanoa näin, mutta mitä "perinteisempi" naishenkilö on kyseessä, sen vaikeampaa minulle on kommunikoida toimivasti hänen kanssaan koska en itse handlaa sitä ääneenlausumatonta koodistoa ollenkaan (tai paljolti muitakaan ääneenlausumattomia koodistoja, kirjoittamattomat säännöt ovat ehkä pahinta mitä tiedän). Surullista on myös tajuta, että ystävystyminen on tästä syystä tosi vaikeaa ja vaatii paljon kärsivällisyyttä toiselta (olen oikeasti kaverina kiva ja lojaali ja antelias, give me a chance guys?)
- Juominen on hyvä juttu. Mieluiten sellaisten asioiden juominen jotka eivät sisällä alkoholia. Etenkään saunassa tai kun ei ole syönyt tarpeeksi. Tai molempia. Pitäisi muutenkin vaan suosiolla jättää alkoholi kokonaan pois, kun se ei muutenkaan ole millään lailla oleellinen osa elämääni ja kehoni kun ei muitakaan mömmöjä (makeutusaineet, kofeiini, lääkkeet...) oikein osaa käsitellä. (edit: Huom, join siis puolikkaan siiderin ja yhden Breezerin) Etenkään nestehukkaisena. Tyhmä tyttö kun ei vieläkään tajua nesteytyksen tärkeyttä. Tai tajuaa, muttei muista. Miten voi unohtaa syödä ja juoda kunnolla, senkin jälkeen kun on seurauksena käynyt pari kertaa jo sairaalassakin? Ja muutenkin vihaa pahoinvoimista. Ehkä tällekin ongelmalle löytyy selitys ja ehkä jopa ratkaisu neurologilla.
- Parisuhteeni taitaa olla aika helkkarin hataralla pohjalla tällä hetkellä.
- Hahmoni oli hyvä hahmo, vaikkakin hiukan accidental typecast: kovapintainen, kunniallinen naissoturi (ilmeisesti ollaan viime aikoina siirrytty puunhalaajahipeistä tähän) jolla oli sisäisiä motivaatioristiriitoja ja vähän oma polku hukassa.
Kampanjan luonteen (tietyt arkkityypit/"jumaluudet" syntyvät aina uudelleen ja sotkeentuvat toistensa kohtaloihin) vuoksi kuitenkin tunsin ei-kampanjahahmon pelaajana oloni melko lailla statistiksi sekä hahmona että pelaajana kun toiminta alkoi toden teolla ja arkkityypit alkoivat tunnistaa toistensa inkarnaatioita. Ryhmääni kuului minun ja kahden palvelijahahmon lisäksi arkkityypeistä käsittääkseni Valta, Valo ja Tieto, joten hahmo oli hiukan pallo hukassa kun nämä alkoivat huidella ympäriinsä tekemässä hahmoni näkökulmasta käsittämättömiä asioita etenkin kun kukaan ei kertonut tälle mitä hittoa on tekeillä.
Vaikka tällä kertaa toisin kuin yleensä en jäänytkään katumaan moniakaan asioita joita olisin halunnut tehdä toisin pelin aikana (olin itse asiassa mielestäni hyvinkin uskollinen hahmon luonteelle, tavoitteille, näkemyksille ja motiiveille - ainoastaan se hiukan jäi kaihertamaan ettei harras mitralaiseni mennyt jututtamaan papistoa), sen sijaan hahmon pelinjälkeinen kohtalo ei ole jäänyt kaihertamaan mieltä tällä tavalla pitkiin aikoihin. I want to believe in a happy ending!
Tajusin myös, että omassa elämässäni on tarpeeksi draamaa, angstia ja ahdistusta jotta haluaisin kokea sitä isoja annoksia myös todellisuuspakoisessa harrastuksessani. Seuraavaksi olisi kiva saada jotain Caleionin Triancen kaltaista - peruspositiivista ja iloista hahmoa jolla ei ole suurempia synkkiä salaisuuksia tai karmeaa taustaa tai mitään sellaista.
- Osin edellämainituista syistä tunsin ei mitenkään yllättäen oloni myös enemmään kuin hiukkasen ulkopuoliseksi pregameilla ja etenkin aftereilla kun en voinut oikein purkaa peliä kenenkään kanssa kun tuntui ettei hahmoni tekemisillä tai tekemättä jättämisillä ollut minkään valtakunnan merkitystä minkään kannalta. Olisin esim. ehkä halunnut puida vastapelaajan kanssa hahmojen suhteen tulevaisuutta, mutta se tuntui jotenkin tyhmältä ja turhalta (mitäpä jumalten kuninkaan inkarnaatio tavallisessa kerransyntyvässä kuolevaisessa näkisikään pidemmän päälle jne.).
Lisäksi huomasin taas tulevani enimmäkseen paremmin juttuun miesten kuin naisten kanssa. Miehet keskimäärin ovat vaan niin paljon... noh, helpompia. Helpompia lukea ja ennakoida ja sanovat yleensä suoraan mitä ajattelevat. En nyt tarkoita sanoa että kaikki naiset ovat koko ajan hankalia stereotypiakimppuja jotka eivät ikinä sano mitä oikeasti ajattelevat tai mitään sellaista, nyt vain kun olen oppinut ymmärtämään paremmin todennäköisiä Asperger -ominaisuuksiani (seriously, selittäisi NIIN paljon, mutta siitä lisää myöhemmin), olen tajunnut että suuri osa sosiaalisesta ahdistuksestani johtuu siitä, että saan ihmisistä niin ristiriitaisia signaaleita että "ylikuormitun" yrittäessäni hahmottaa kokonaiskuvaa (kehonkieli/henkilöstä huokuva yleisfiilis ei ollenkaan vastaa sitä mitä suusta tulee = major confusion, etenkin kun sosiaaliset normit edellyttävät etten kyseenalaista sanoja tai lähde muuten kaivelemaan totuutta esille). Ja ikävä sanoa näin, mutta mitä "perinteisempi" naishenkilö on kyseessä, sen vaikeampaa minulle on kommunikoida toimivasti hänen kanssaan koska en itse handlaa sitä ääneenlausumatonta koodistoa ollenkaan (tai paljolti muitakaan ääneenlausumattomia koodistoja, kirjoittamattomat säännöt ovat ehkä pahinta mitä tiedän). Surullista on myös tajuta, että ystävystyminen on tästä syystä tosi vaikeaa ja vaatii paljon kärsivällisyyttä toiselta (olen oikeasti kaverina kiva ja lojaali ja antelias, give me a chance guys?)
- Juominen on hyvä juttu. Mieluiten sellaisten asioiden juominen jotka eivät sisällä alkoholia. Etenkään saunassa tai kun ei ole syönyt tarpeeksi. Tai molempia. Pitäisi muutenkin vaan suosiolla jättää alkoholi kokonaan pois, kun se ei muutenkaan ole millään lailla oleellinen osa elämääni ja kehoni kun ei muitakaan mömmöjä (makeutusaineet, kofeiini, lääkkeet...) oikein osaa käsitellä. (edit: Huom, join siis puolikkaan siiderin ja yhden Breezerin) Etenkään nestehukkaisena. Tyhmä tyttö kun ei vieläkään tajua nesteytyksen tärkeyttä. Tai tajuaa, muttei muista. Miten voi unohtaa syödä ja juoda kunnolla, senkin jälkeen kun on seurauksena käynyt pari kertaa jo sairaalassakin? Ja muutenkin vihaa pahoinvoimista. Ehkä tällekin ongelmalle löytyy selitys ja ehkä jopa ratkaisu neurologilla.