Avautumista

Nyt kun kerran avautumaan ryhdyin, kaipa tämän voisi tännekin kopsia:

Stuck In A Moment I Can't Get Out Of

Mikä minua vaivaa?

Haluan tämän pahan olon (tai mitä tämä sitten lieneekin) ulos itsestäni.
Viime päivinä on tapahtunut paljon, ja kuitenkin olen oudon... mikä se sana on? Englanniksi se lienee "unshaken".

Pitäisi varmaan vaan parkua oikein kunnolla.

Perjantaiyönä itkin pari tuntia tietämättä oikeastaan syytä sille. Vielä.
Lauantaiyönä kyyneleet tulivat silmiin, mutta oikeastaan vain tärisin hallitsemattomasti, en niinkään itkenyt.
Toissailtana sain luettua Half-Blood Princen loppuun ja sitä itkin pitkään.
Ja itkisin varmaan taas jos lukisin ne viimeiset luvut uudestaan.

En saa mitään tehtyä, jumitan vain paikoillani kummallisessa tunteettomassa apatian tilassa. Helvetti, en halua sen saavan taas otetta itsestäni!
Tuskan kestän, mutta en sitä, että mikään ei tunnu miltään.

Hiton talven piti tulla ennen kuin ehdin metsään.
Tai kai sitä voisi vieläkin lähteä tuonne länteen päin, tutkimaan ne metsät.

Mutta ainakaan se yksi ei enää kummittele unissani.
Vaikka toisaalta ne unet olivat myös melko mielenkiintoisia.
No joo, parempi näin, auttaa unohtamaan sen koko jutun.
Sillä typeräähän se on, edes hetkeä kuvitella, että asia voisi olla niin.

Helvetti, tarvitsen elämääni sisällön.
Miksen voi vain ihastua johonkuhun? Mikä estää?
Koska se kohtalon määräämä oikea tyyppi ei ole vielä sattunut vastaan ja minun pitää odottaa kunnes hän suvaitsee ilmestyä?
Koska itse en anna itseni ihastua?
Helvetti, että minun pitääkin olla tällainen...
Tarvittaisiin joku, joka oikeasti iskisi minulta jalat alta, johon heti tuntisin voimakkaan yhteyden... Jonka kanssa tuntisin oloni turvalliseksi, hyväksi, kokonaiseksi, vapaaksi...
Mahtaako sellaista ollakaan?

Yhteyden olen tuntenut, parinkin tyypin kanssa, mutta... *hymähtää*

Vuonna 2007, niin se ennustaja sanoi. Kun olen 20 ja valmistunut jostain koulusta. Sikäli kun mikään, mitä hän minulle kertoi tulee pitämään paikkansa. Mikään ei ole vielä toteutunut, ainakaan tietääkseni.
Äidilleni ennustetut asiat kyllä.

Minua vanhempi.
Matkustaa paljon sekä työn puolesta että vapaa-ajalla.
Ansaitsee hyvin.
Hänellä on poikalapsi.
Elämäni rakkaus, joskin suhteemme ei tule olemaan helppo vaan aikamoista tahtojen taistelua.
Saatan kuulemma aavistaa kenestä on kyse.

*huokaus*
Mikäli siis tulkitsin ja muistin kaiken oikein.
Onhan niitä ehdotuksia heitelty, jopa varsin kaukaahaettuja...

Time will tell, se on kai vaan pakko hyväksyä.

Taidan nyt mennä keittiöön parkumaan tai sitten itkemään itseni uneen ja yrittämään unohtaa kaiken vähäksi aikaa.

Muutama yö sitten jossain angstiahdistusavioliitto -puuskassani Irc-gallerian päiväkirjaan suoltamani teksti. *hymähtää*

On muuten ihan uskomattoman ärsyttävää seurata suomalaisen roskamedian riepottelevan minulle erittäin tärkeää bändiä täysin säälimättömästi vain siksi, että se teki ratkaisun, joka oli pakko tehdä. Onneksi niitä kirkuvia otsikoita alkaa olla jo vähemmän joten voin kulkea kaupungilla joutumatta kiristelemään hampaitani ja yrittämään hengittää rauhallisesti.
City-lehden pääkirjoitus oli kyllä kaiken huippu. Hitto soikoon, mitä tykkäisit siitä, jos Marco tulisi ja potkaisisi sinua munille, herra päätoimittaja? *growl*

Miksen osaa käydä koulua? En taaskaan ole ollut yhdelläkään tunnilla. *huoh*
Äh. En juuri nyt osaa kirjoittaa mitään fiksua. Ehkä jatkan myöhemmin yöllä.