"Kerran sammuvat kaikki tähdet, mutta ne loistavat aina pelotta."

[darnaguen]

EDITH SÖDERGRAN - MAA JOTA EI OLE

Kaipaan maahan jota ei ole,

sillä kaikkea mikä on, olen väsynyt kaipaamaan.

Kuu kertoo hopeisin riimukirjaimin

maasta jota ei ole.

Maasta, missä kaikki toiveemme ihmeellisesti täyttyvät,

maasta, missä kaikki kahleemme katoavat,

maasta, missä viilennämme haavoittunutta otsaamme

kuun kasteella.

Elämäni oli kiihkeä kuvitelma.

Mutta yhden olen löytänyt ja yhden olen todella voittanut – –

tien maahan jota ei ole.

Maassa jota ei ole

siellä kävelee rakastettuni säkenöivine kruunuineen.

Kuka on rakastettuni? Yö on tumma

ja tähdet värisevät vastaukseksi.

Kuka on rakastettuni? Mikä on hänen nimensä?

Taivaat kaareutuvat yhä korkeammalle,

ja ihmislapsi hukkuu loputtomiin sumuihin

eikä tiedä mitään vastausta.

Mutta ihmislapsi ei ole mitään muuta kuin varmuus.

Ja se kurkottaa kätensä korkeammalle kuin kaikki taivaat.

Ja tulee vastaus: Minä olen se, jota sinä rakastat ja tulet aina rakastamaan.

*hymyilee hiljaa itsekseen*

Tiedän kuulostavani taas tärähtäneeltä tyttöseltä, mutta huomaan taas keränneeni pimeyttä itseeni.
Onneksi tämä on vain omaa pimeyttäni, ei kenenkään muun. Ainakaan en usko niin, ei tunnu siltä.
Mutta silti hieman pelottaa, että tämä tuntuu melkein hyvältä. (Oi, naura vain, Mika.)
Pahuus ja etenkin sen ihannointi ovat silti asioita, joita halveksin eniten maailmassa.

Oh well, taidan olla vain hupsu pikku tyttö, tilapäisesti eksyksissä.
Eikä hän mitenkään paranna asiaa.
Mitä he minusta haluavat? Olen merkityksetön.

(Mahdan kuulostaa tosi tervejärkiseltä ja tasapainoiselta. Mutta ei huolta, tämä menee ohi, kuten aina ennenkin. Ja tämänkin entryn hämäryys johtuu lähinnä vain siitä, että en saa ajatuksiani kunnolla puettua sanoiksi, ja vaikka saisinkin, en voisi sanoa kaikkea täällä. Mystistä, eikö? *naurahtaa*)